|
||||
7. Meren ja metsän sylissä Omenapuut puhkeavat kukkaan ja houkuttelevat humalluttavalla tuoksullaan hyönteisiä juomaan makeaa mettään. Yöttömän yön taian tuntevat tyynellä järvenpinnalla lipuva laulujoutsen ja yökasteinen metsäniitty. Pellot peittyvät vihreällä, timotei heilimöi, keltaisena hehkuvat rypsipellot, koivumetsän vaaleanharmaat rungot kutsuvat viileään syliinsä. "Meren äärellä, metsän ja kallioiden sylissä synnyin kuin uudestaan. Siellä sain itselleni uuden nimen. Näin sellaista, mitä ennen en ollut nähnyt, kuulin sellaista, mitä ennen en osannut kuulla. Minä näin aavan meren ulapan sinisen taivaan alla. Seisoin rantakalliolla kuin olisin seissyt koko maailman laidalla ja katsonut äärettömyyksiin. Näin ilta-auringon kultasillan. Kuulin meren loiskeeseen ja rantapuiden huminaan sekoittuvan lokkien kirkunan. Minä näin auringossa kimmeltävien aaltojen taikavälkkeen ja niiden vyöryn vihreän kaislikon lävitse. Nuotiolla ihmettelin tulen voimaa, kauneutta ja lämpöä. Löysin myös tien takaisin lapsuuteni maailmaan, metsään, josta tuli taas ystäväni. Kiitollisena minä kohottauduin kohti Valoa, levitin käteni kohti Taivasta ja huusin: Kiitos, että sain herätä kuolleista! Kiitos, että olen saanut takaisin elämääni värit! Kiitos, että näkemäni alkaa elää myös sisälläni!"
|
||||
Näyttelyn esittely | Elisan avoin kirje Osa 1. Raunioita, bittejä, mielettömyyttä Johdanto osiin 2. - 9. |